Sarjakuva-analyysi

Sarjakuva minkä luin on seikkailusarjakuva nimeltä “Aarre” ja se on alkuperäisesti vuodelta 2008 Ranskassa (suomennos v. 2011). Kustantaja Suomessa on Wsoy. Aarteen tekijä on eräs ranskalainen kuvittaja, piirtäjä ja käsikirjoittaja Lucie Durbiano. Lucie on tullut tutuksi Suomessa muun muassa työstään Punainen pukee teitä ja muita tarinoita -sarjakuva-albumistaan (v. 2007).

Aarteen juoni sijoittuu 50-luvun Ranskaan. Juoni alkaa siitä kun päähenkilö, eli nuori matematiikkaa opiskeleva Christine, on isänsä työhuoneessa lukemassa kirjaa. Christinen isä on varhaiskeskiaikaan erikoistunut professori Alamaro, joka tutkii 400-lukua ja visigoottien Rooman ryöstösaaliin kohtaloa. Samaan aikaan aarteesta on kiinnostunut pariskunta, jolla on johtolankoja ryöstösaaliin sijainnista, mutta he tarvitsevat puuttuvan osan professori Alamarolta ilman että tämä saisi tietää mitään.

Pariskunta tutustuu Christineen, ja mies, eli Jean, tekeytyy Christinen poikaystäväksi ja pariskunnan nainen, eli Simone, Jeanin siskoksi. Christineltä ei kuitenkaan paljastu mitään, ja Jean haluaa Simonen pettymykseksi lopettaa esittämisen ennen kuin hän satuttaa Christineä pahasti.

Simone päättää huiputtaa professori Alamaron hyväuskoista apulaista Micheliä, joka on ihastunut Christineen, varastamaan puuttuvan johtolangan Alamarolta viettelemällä Michelin. Simone onnistuu ja hän ja Michel onnistuvat paikantamaan aarteen sijainnin alueen. Samaan aikaan Christine on lähtenyt raivostuneen isänsä mukaan etsimään petturi-Micheliä ja aarretta. Jean on myös lähtenyt Simonen perään ja löytää Michelin ja Simonen metsiköstä. Jean suuttuu Simonelle ja Simonen huijaus paljastuu Michelille, joka myöskin suuttuu Simonelle ja yrittää varastaa johtolangan takaisin Simonelta. Simone lähtee pakoon ja liukastuu purolla ja lyö päänsä kiveen. Hän kuolee pian vammoihinsa, ja sitten Christine ja Alamaro saapuvat. Jean ei halua aarretta enää, ja Christine, Michel ja Alamaro jatkavat matkaansa kolmisteen. Myöhemmin he löytävät aarteen, ja Christinen isä innostuu niin, että hänen sydämensä pettää ja hänkin kuolee. Aarre jää Michelille ja Christinelle. Christine lahjoittaa aarteen lopulta museoon.

Sarjakuvan päähenkilöitä ovat Christine, professori Alamaro, Michel, Jean ja Simone.

Christine on professori Alamaron nuori aikuinen tytär, joka opiskelee matematiikkaa yliopistossa. Hän on luonteeltaan iloinen, hyväuskoinen ja positiivinen. Christinellä on mustat hiukset ja tummat silmät sekä vaalea iho, sekä hän käyttää usein mekkoja ja muita tyttömäisiä asusteita. Hän on myös hyvin tunteellinen henkilö, ja saattaa saada tunteenpurkauksia. Christine välttelee konflikteja läheistensä kanssa, mutta voi kyllä väittää vastaan jos kokee tulleensa loukatuksi, kuten kun Michel yritti väittää että Jean on huijari. Pukeutumistyylinsä, koulunsa, lähipiirinsä ja elämäntyylinsä takia Christine vaikuttaa kuuluvan ylempään keskiluokkaan.

Professori Alamaro on lyhyt, pullea ja kaljuuntuva reipas vanha mies. Hän on luonteeltaan temperamenttinen ja saattaa suuttua jos hänelle sanoo vääriä asioita, ja hän voi tulistua niin että saattaa hyökätä fyysisesti kimppuun. Hän on kuitenkin myös itsevarma, lähtökohtaisesti iloinen ja päättäväinen johtajapersoona, joka tietää mitä haluaa. Christine on Alamaron ainoa tytär ja läheisintä perhettä, ja Alamaron tärkein aarre vaikkei hän ilmaisekaan sitä Christinelle kovin usein. Ihmiset puhuttelevat häntä usein professorina, joka kertoo hänen statuksestaan ja siitä, että häntä pidetään arvostettuna.

Alamaron apulainen Michel on arka, toisinaan pelokas ja ujo mies. Hänellä on tummat hiukset ja silmät sekä hän pukeutuu usein siisteihin vaatteisiin kuten pukuun, pukuhousuihin ja kauluspaitaan solmiolla. Hän on takertuvainen ja hyväuskoisempi kuin Christine, mutta hän ei ole koskaan pahantahtoinen. Michelillä ei ole paljon sisua, mutta tietää ettei hän ole aivan arvoton, ja jos hän huomaa jonkun pitävän häntä pilkkanaan hän kyllä ilmaisee mielipiteensä.

Jean on viehättävä, karismaattinen, pitkä ja hyväsydäminen nuori mies, joka haluaa läheisimmilleen parasta, vaikkei käyttäisikään parhaimpia keinoja. Hänellä on vaaleanruskeat hiukset, hyvä ryhti ja rento olemus. Jean rakastaa Simonea ja toivoo tälle vain onnellisuutta. Jean ja Simone näyttävät kuuluvan keskiluokkaan, sillä he asuvat itsenäisesti yhdessä heidän pienessä asunnossaan ja heillä on varaa perusasioihin kuten vaatteisiin, hygieniavälineisiin, vuokraan sekä ruokaan.

Jeanin tyttöystävä Simone on hoikka ja yhtä viehättävä kuin Jean. Hän osaa olla myöskin karismaattinen ja käyttää karismaansa saadakseen mitä haluaa. Hänellä on vaaleat lyhyet hiukset ja tummat silmät, jotka ovat yleensä meikatut. Simone on luonteeltaan melko itsekäs, ja ajattelee lähinnä itsensä ja Jeanin etua, mutta hän ei ole kuitenkaan paha tai ilkeä ihminen. Hän rakastaa Jeania yhtä paljon kuin Jean häntä.

Sarjakuvan miljöö on siis 50-luvun Ranska. Kun tarinaa näytetään Christinen tai hänen perheensä näkökulmasta, he eivät elä aivan eliittipiireissä, mutta he käyvät kuitenkin hienoissa juhlissa ja teatterinäytöksissä. Heidän kotonaan on hienoja ja yksityiskohtaisia kalusteita, sekä tauluja ja hienoja peilejä koristeina. Heidän kotinsa on myös tilava ja puhdas, kuten näkyy ruokailuhuoneesta kun Simone, Michel ja Jean kutsutaan illalliselle heidän kotiinsa.

Ulkonäkö on tarinassa myös näyttävässä osassa, sillä se kertoo hahmoista sen, että heidän ympäristössään ja kulttuurissaan arvostetaan siisteyttä ja hienostuneisuutta, vaikka ei kuuluisikaan seurapiireihin.

Sarjakuva-albumin piirrostyyli ja väritystekniikka on leikkisää, eikä liian tarkasti tehtyä. Tämä antaa elävämmän vaikutelman hahmoihin ja ympäristöön, vähän kuin mielessä pyörisi piirretty sarjakuvaa lukiessa.

Lukutaidoton voisi ymmärtää sarjakuvaa vain joissakin avainkohdissa. Ei aina, sillä toisinaan tulee vaikkapa kohtia missä vain istutaan ja keskustellaan vaikkapa menneistä tai tulevaisuuden tapahtumista, mitkä eivät liity kohtauksen asetelmaan mitenkään.

Minusta kiinnostavinta tässä sarjakuva-albumissa oli henkilöiden suhteet toisiinsa ja se miten niitä oli näytetty. Tarinan “pahis” on mielestäni Simone, mutta tarinassa näytetään hänenkin näkökulmaansa, mikä kertoo ettei Simone ole paha ihminen, eikä häntä voi sen vuoksi kunnolla vihatakaan. Jokaisen hahmon motiivit voidaan ymmärtää, ja lopulta hahmoihin suhtautuminen riippuu vain omista arvoista, eikä ole päivänselvää kuka oikeasti on paha ihminen.

Kuva